Arvostelu: "28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli"

Junia ja heroiinia. Välillä joutuu oikein muistuttamaan itseään, että tämän nopearytmisen elokuvan takana ovat Nia DaCosta (ohjaus) ja Alex Garland (käsikirjoitus), eivät Danny Boyle ja John Hodge palaamassa 1990-luvun päihteisen popkulttuurin äärelle Edinburghiin ja Trainspottingin tunnelmiin. Tällä kertaa osat ovat tosin vaihtuneet. Englantilaiset ovat pilvessä ja skotit täysiä kusipäitä. Ja junaradat ovat entistä pahemmin rapistuneita.

Luutemppeli on jatkoa viime vuonna ensi iltansa saaneelle elokuvalle 28 vuotta myöhemmin. Tässä jatko-osassa zombeja on ykkösosaa vähemmän (ehkä ne säästelevät voimiaan Danny Boylen tulevaa kolmatta osaa varten), mutta se ei haittaa. Hyperkineettistä toimintaa riittää tässäkin filkassa: DaCosta (Candyman) ja kuvaaja Sean Bobbitt yhdistävät brutaaleja GoPro-jaksoja ylvään pitkiin otoksiin ja tulevat samalla tehneeksi koko zombiesarjan näyttävimmän elokuvan. 

Suurin osa kauhusta syntyy tahmeasta läheisyydestä, kun fokus siirtyy kahteen ihmiseen ja yhteen alfa-zombiin.

Tämä on zombie-elokuvasarjan ilkein, sielukkain ja pohdiskelevin osa

Jack O’Connell on häikäisevän pahansuopa Sir Lord Jimmy Crystal. Edellisosa esitteli hänet skotlantilaisen saarnaajan poikana, joka selvisi nipin napin zombiapokalypsista. Nyt hän on kultin johtaja, joka vaeltaa ympäri saarivaltakuntaa peruukkipäisten, verkkareihin pukeutuneiden seuraajiensa kanssa ja harjoittaa saatanallista väkivaltaa kaikkia kohtaamiaan vastaan. Tartunnan saaneet eivät ole tämän elokuvan julmimpia olentoja. Kuten Christopher Ecclestonin sotilaat elokuvassa 28 päivää myöhemmin (2002), ihmiskunta on ottanut tuon kruunun takaisin.

Hyvän puolella – ehkäpä ainoana jäljellä olevana hyviksenä – häärii Ralph Fiennes, joka palaa tohtori Ian Kelsonin rooliin. Hän on yleislääkäristä selviytyjäksi muuntunut mies, joka raapii kasaan parannuskeinoa virukseen kuolleista rakentamassaan luulinnassa, 1980-luvun vaihteen New Romantic -vinyylien soidessa taustalla.

Hänen suhteensa massiiviseen alfa-zombiin Samsoniin (Chi Lewis-Parry) kehittyy oudoksi bromanssiksi päivittäisten morfiinipistosten äärellä. Kelsonin ollessa valkokankaalla elokuvassa on lupausta paremmasta, jopa toivoa lunastuksesta. Crystalin joukoissa on vain turmelusta, joka yhdessä kidutuskohtauksessa koettelee jo hyvän maun rajoja. Kun nämä kaksi huippunäyttelijää viimein kohtaavat, ilma sähköistyy.

Luutemppeli on siitä harvinainen jatko-osa, että se ei ole ainoastaan edeltäjäänsä parempi vaan tekee siitäkin paremman. Sen raastava avauskohtaus – väkivaltainen initiaatioriitti hylätyn vapaa-ajankeskuksen vesiliukumäkien alla – antaa merkityksen edellisen elokuvan leikkisälle lopetukselle. Suuret eleet ja kotikutoiset rituaalit ovat Crystalin keino hallita opetuslapsiaan. Nuori, vainojen vaivaama selviytyjä Spike (Alfie Williams) vedetään tähän psykopaattien piiriin, kauhistuneena todistajana sanoinkuvaamattomille teoille.

Tämä on zombie-elokuvasarjan ilkein ja sielukkain osa – ja samalla pohdiskelevin. Kunnia Garlandin uhkarohkealle käsikirjoitukselle, hänen rikkaimmalleen sitten Ex Machinan (2014). Elokuvassa käsitellään mielenterveyttä, riippuvuutta ja kansalaisvelvollisuuden merkitystä maailmassa ilman sivilisaatiota. Lopulta kaikki kiteytyy yhteen suureen ajatukseen: miten menneisyyden sirpaleiset muistot, ajan vääristämät ja vääntämät, voidaan kyhätä uusiksi tavoiksi elää?

Ja kuten karmiva Crystal osoittaa, myös uusiksi tavoiksi tappaa.

Seuraa meitä Facebookissa ja lue uusimmat elokuva-arvostelut

SUOSITTELEMME: Elämää suuremmat elokuvateatterit - leffasalit, jotka on pakko kokea Helsingissä

Elokuvateattereissa Suomessa 30. Tammikuuta 2026.

Ohjaus: Nia DaCosta

Käsikirjoitus: Alex Garland

Rooleissa: Emma Laird, Jack O’Connell, Ralph Fiennes, Erin Kellyman, Alfie Williams ja Chi Lewis-Parry