Arvostelussa elokuva Michael

Kukaan ei odottanutkaan, että pitkään viivästynyt popagandaelokuva perkaisi myyttien ja lukemattomien kohujen kohteen esiin millintarkalla otteella. 

Ja silti… tämä pehmoinen, varovainen henkilökuva Popin kuninkaasta vain korostaa hänen loistoaan ja sivuuttaa kokonaan kaiken muun, törmäillen samalla kaikkein kuluneimpiin musiikkielämäkertojen kliseisiin.

Käsikirjoituksesta vastaa John Logan (Gladiator), ohjauksesta Antoine Fuqua (Training Day) ja tuotannosta Graham King (Bohemian Rhapsody). Michael tekee kaikkensa ohjatakseen päähenkilönsä maineen mahdollisimman ehjänä läpi karikkojen.

Kyseessä on faneille (ja perikunnalle) suunnattu palvelus, joka näkee maailman mustavalkoisena ja jättää huomiotta tähden elämän viimeiset 21 vuotta.

Tapaamme Michalin laulavana ihmelapsena ja Jackson 5 -poikabändin keulakuvana. On vuosi 1966 Garyssa, Indianassa, ja perheen elämää hallitsee rautaisella otteella ja nahkavyöllä ankara työläisisä Joe (Colman Domingo), joka yrittää epätoivoisesti löytää perheelleen tietä ulos köyhyydestä. Joen raskaasta työstä terästehtaalla mainitaan, mutta kuten niin usein Michaelissa, muutama vuorosana joutuu tekemään kaiken työn. Mikä miestä riivaa? Mikä tekee hänestä Michaelin arkkivihollisen tulevina vuosina? Tunnelma on kuin King Richard -elokuvassa – jossa Will Smith painiskeli raivoisan mutta monisyisen tennisisä Richard Williamsin roolissa – mutta ilman psykologista syvyyttä.

Se on ongelmallista, sillä elokuva rakentuu myrkyllisen isä–poika-suhteen varaan. Se on Peter Pan vastaan Kapteeni Koukku -kertomus, joka operoi yksinkertaisilla totuuksilla. On pieni poika, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi, vaan etsi turvaa Walt Disneystä rakentaakseen uudelleen lapsuuden, jonka hän menetti kiertuebusseille ja esiintymislavoille. Ja on isä, joka piiskaa ja hyväksikäyttää poikansa lahjakkuutta. 

Domingon matelijamainen roolisuoritus ei kuitenkaan nouse sarjakuvapahista kummoisemmaksi, ja äiti Katherine (Nia Long) jää pelkäksi koristeeksi. Elokuva on enemmän kiinnostunut Bubbles-simpanssista kuin veljistä Jermaine, Marlon, Tito, Jackie tai siskosta LaToya (Janet Jackson kieltäytyi kokonaan osallistumasta elokuvaan).

Aikahyppy vuoteen 1978 esittelee aikuiseksi varttuneen – muttei sellaiseksi muuttuneen – Michaelin (poptähden veljenpojan Jaafar Jacksonin tulkitsemana), joka ottaa epävarmoja askelia sooloartistina. Hän löytää äänensä muttei itsenäisyyttä; hän äänittää Off the Wallia Quincy Jonesin (Kendrick Sampson) kanssa keskiyön tunteina, koska hänet pakotetaan yhä päivätyöhön Jackson 5:n kanssa.

Kappaleet ovat tietysti sähköistäviä. Kuuluisa Thriller-video on kömpelösti toisinnettu, mutta monikameralla kuvatut konserttitaltioinnit nostavat tunnelman kattoon – erityisesti huipennuksena nähtävä vuoden 1988 Bad World Tour -keikka Wembleylla. Jaafar Jackson hallitsee setänsä liikkeet täydellisesti.

Turhan moni asia sivuutetaan olankohautuksella: äidin tausta Jehovan todistajana; Jacksonin ihosairaus; hänen suhteensa kipulääkkeisiin; jopa hänen musikaalinen lahjakkuutensa. Saamme kuulla toistuvasti, että hänen lahjansa on "jumalainen lahja", mikä tarkoittaa, ettei luovaan prosessiin edes yritetä pureutua. Kappaleet ja inspiraatio vain saapuvat hänen kelluessaan seesteisenä uima-altaassa. Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että lause: ”Jos en ole täällä vastaanottamassa näitä ideoita, Jumala saattaa antaa ne Princelle”, on napakka heitto.

Tämäkö on se hinta, joka musiikkielämäkerroista on maksettava? Jos haluat käyttää maailmankuuluja lauluja, kerro tarina, jonka perikunta hyväksyy. Jos taas haluat kertoa tarinan raadollisemman version, saat pärjätä ilman musiikkia. 

Se, että Michaelia kuvattiin perheen aidossa Encinon kartanossa ja että Jacksonin asianajajaa (ja tuottajaa) John Brancaa näyttelee Top Gun: Maverick -tähti Miles Teller, kertoo luultavasti kaiken tarvittavan siitä, miten tuo kompromissi syntyi.

Yksikään uskottava levykokoelma ei pärjää ilman Off the Wallia ja Thrilleriä. Mutta yksikään Blu-ray-hylly ei tarvitse kopiota Michaelista.