Arvostelussa elokuva Paholainen pukeutuu Pradaan 2

Eikö olekin ihanaa, kun asiat menevät paremmin kuin uskalsi kuvitellakaan? Paholainen pukeutuu Pradaan 2 (The Devil Wears Prada 2) on juuri sellainen iloinen yllätys. Se on jatko-osa parhaasta päästä, tehty rakkaudella ja toteutettu tyylillä. Se on kuin Top Gun: Maverick, mutta tyylikkäämmillä hatuilla.

Kaikki loksahtaa kohdalleen yhtä sulavasti kuin Hermès-laukun solki. Elokuvassa on tallella vuoden 2006 alkuperäisteoksen sähäkkyys ja energia, mutta ilman laiskaa toistoa ja väkinäistä fanien kosiskelua, jotka yleensä turmelevat tämän tyyppiset uudelleen lämmittelyt (Tron, Ghostbusters ja lukemattomat Halloween-elokuvat).

Tarina löytää tuoretta tarttumapintaa myöhäiskapitalismin, teknologiaveljien ja tekoälymoskan aikakaudesta. Kyseessä on siis pohjimmiltaan kauhuelokuva nykyajan journalisteille. Samalla se kuitenkin kurottaa deadlineja ja helmanpituuksia pidemmälle muistuttaen sellaisista perin analogisista käsitteistä kuin taide, kauneus ja aitous.

Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Andy Sachs (Anne Hathaway) marssi ulos toimituksesta, kaikki on muuttumassa Runwayssa – eikä suinkaan parempaan suuntaan. Halpamuotia käsitellyt juttu on epähuomiossa tullut kaunistelleeksi hikipajaa, ja nyt Miranda Priestly (Meryl Streep) joutuu someraivon ja maalittamisen kohteeksi samalla, kun uusi iso pomo (upean limainen B.J. Novak) vaatii kovempia tuloksia. Mikä pahinta, Mirandan on nyt kohdattava talouspuolen ihmisiä henkilöstöruokalassa ja keskusteltava budjetista.

Andy on puolestaan kulkenut pitkän matkan siitä villapaitaisesta untuvikosta, joka ei ensimmäisessä elokuvassa osannut edes tavata nimeä ”Gabbana”. Hän on nyt palkittu toimittaja, jonka uutistiimi on juuri saanut potkut. Kun Runwaystä soitetaan ja pyydetään Andyltä apua kriisiviestinnässä, häntä ei todellakaan oteta lämpimästi vastaan. ”Kuka tuo on?” Miranda nyrpistää nenäänsä.

Meryl Streep pystyy tietenkin yhdellä kulmakaaren nostolla vakuuttamaan katsojan siitä, että Miranda on pyyhkinyt Andyn mielestään ikihyviksi. Streep on roolissaan häikäisevän hyvä. Sama pätee Nigelia esittävään Stanley Tucciin, joka on luksusliiviin verhoutuneena kävelevänä aforismikoneena Mirandalle yhtä korvaamaton oikea käsi kuin tosielämän Grace Coddington Anna Wintourille. 

Caleb Hearon, Jin Chao ja erityisesti loistava Bridgerton-tähti Simone Ashley edustavat puolestaan uutta Runway-polvea, joka tuo toimitukseen enemmän diversiteettiä ja samalla Mirandalle lisää tilaisuuksia järkyttää henkilöstöosastoa.

Emily Bluntin esittämä Emily Charlton työskentelee nyt Diorilla, mutta tuntee silti nahoissaan olevansa vain välttämätön paha Runwayn maailmassa. Hän seurustelee typerykseltä vaikuttavan, Steve Jobsia muistuttavan teknomiljardöörin (Justin Theroux) kanssa, mikä tuo juoneen sopivan sarjakuvamaisen konnan. Lucy Liu tuo puolestaan jäistä charmia miehen hyväntekeväisyyttä harrastavana ex-vaimona. 

Elokuvan visuaalinen tyyli on suloisen tuttua: ohjaaja David Frankel tarjoilee yllin kyllin kimaltelevia New Yorkin siluetteja, Milanon upeita kaupunkimaisemia, luksusravintoloita ja muotipornoa. Mukana ovat tietysti myös perinteiset julkkis-cameot ja satunnaiset nopeat zoomaukset, jotka tuovat kokonaisuuteen ripauksen viimehetken deadline-paniikkia.

Pisteet kotiin myös paluun tekevälle käsikirjoittajalle Aline Brosh McKennalle siitä, että hän on pysynyt uskollisena hahmoille. Miranda joutuu ehkä nykyisin ripustamaan takkinsa itse, mutta siinäpä onkin suunnilleen kaikki se henkinen kasvu, jota kirjailija Lauren Weisbergerin luomalta, selkäänpuukottavalta muotijengiltä sopii odottaa. Ja kun lopputulos näyttää näin hurmaavalta, niin miksi vaihtaa kaavaa?