Arvostelussa elokuva The Drama

Tämä on se elokuva, josta kaikki puhuvat. Mutta miksi? Puhutaanko tästä hyvästä syystä vai onko The Drama kuin klikkiotsikko, joka on tehty herättämään huomiota vailla todellista sanomaa?

Tämä tarkoituksella vaivaannuttava teos parittaa Zendayan ja Robert Pattinsonin Emmana ja Charliena, kauniina milleniaaleina, joiden suhde saa alkunsa suoraan romcom-oppikirjan mukaisesta kohtaamisesta. Charlie on silmälaseja käyttävä, jäykkä brittimies, jonka hiuskuontalo on pörrössä kuin 1990-luvun Hugh Grantilla. Emma taas on upea, osittain kuuro kolmekymppinen, joka ei ole koskaan aiemmin rakastunut.

Häidensä kynnyksellä pari litkii oranssiviiniä pitopalvelun maistelutilaisuudessa, kun heidän parhaat ystävänsä Rachel (Alana Haim) ja Mike (Mamoudou Athie) keksivät ehdottaa humalapäissään peliä: jokaisen on tunnustettava pahin asia, jonka on koskaan tehnyt.

Viimeisenä vuorossa oleva Emma pudottaa pommin, joka on saanut koko internetin sekaisin. Jos olet jotenkin onnistunut välttymään tiedolta siitä, mikä tämä Charlien-raukan tyrmistyttävä “juttu” oikein on, en sitä tässä paljasta. Mutta se painaa erästä hyvin amerikkalaista kipupistettä tavalla, joka tuntuu parhaimmillaankin pintapuoliselta ja harkitsemattomalta.

Sillä tämä elokuva ei oikeastaan kerro tuosta “jutusta” laisinkaan, vaan häiden alla iskevästä paniikista ja siitä, kuinka hyvin tunnemme läheisemme tai edes haluamme tuntea. Ironista onkin, ettei elokuva itsessään tunnu olevan kovinkaan kiinnostunut omista henkilöhahmoistaan, jotka käyttäytyvät harvoin kuin uskottavat ihmiset, joiden puolelle katsoja haluaisi asettua. Edes sensaatiomaisen karismaattisen näyttelijäkaartin ponnistelut eivät auta. Charlie ei kertaakaan katso peiliin, ja Emma jää pelkäksi arvoitukseksi. Alana Haimin silmien pyörittely on suoraan sanottuna koko elokuvan rehellisin roolisuoritus.

Norjalaisohjaaja Kristoffer Borgli nauttii yleisönsä piinaamisesta, aivan kuten elokuvan vastaavana tuottajana toiminut Midsommar-ohjaaja Ari Aster. Borglin edellinen elokuva, kauhukomedia Dream Scenario (jossa Nicolas Cage ilmestyy tuntemattomien uniin), iski sekin omaperäisesti cancel-kulttuuriin, mutta tällä kertaa ohjaajalta loppuu ajatus kesken. Hän heittelee sinne tänne provosoivia ideoita, mutta osoittaa vain vähän kiinnostusta niiden syvällisempään tarkasteluun.

Kyseessä ei ole elokuva, vaan puheenaihe

Elokuva kirvoittaa muutamat naurut, ja ensimmäinen kolmannes on vangitsevan jännitteinen – pitkälti sen vuoksi, että katsoja odottaa tuon suuren “jutun” paljastumista. Daniel Pembertonin erinomaista, neulasmaisen pisteliästä musiikkia lukuun ottamatta elokuvasta puuttuu rytmi. 

Elokuva sai minut kyllä ajattelemaan – mutta pääasiassa omia puutteitaan eli sitä, mikä kumma tässä mättää. Kyseessä ei ole elokuva, vaan puheenaihe. Sen todellinen nerokkuus piilee siinä, ettet voi osallistua keskusteluun näkemättä sitä itse. Joten hitto vie, mene katsomaan se.