[category]
[title]
Mikä on sopivaa käytöstä elokuvissa? Kaikenlainen puhelimenkäyttö pitäisi ilman muuta kriminalisoida, ja popcornin popsimisestakin voidaan ollaan kahta mieltä, mutta miten pitäisi suhtautua niin vuolaaseen nyyhkytykseen, että elokuvateatteria uhkaa vesivahinko?
Kysymyksestä tekee yllättäen ajankohtaisen Oscar-palkitusta Nomadlandista tutun Chloé Zhaon ohjaama ja tudor-aikaan sijoittuva Hamnet.
Tämän kyyneltykin äärellä eivät auta pelkät nenäliinat. Tarvitaan kunnon froteepyyhettä.
Jessie Buckleyn ja Paul Mescalin uransa parhaisiin lukeutuvien roolisuoritusten varassa Hamnet kertoo tarinan Shakespearen suurimman tragedian – Hamletin – taustalta, ja paljon muustakin. Äitiyden villistä voimasta, vanhemmuuden musertavasta vastuusta, luovan ilmaisun pakosta sekä siitä äkillisestä ahdistuksesta, joka syntyy, kun jotakin äärettömän arvokasta vaalitaan kuoleman varjossa.
Zhao pitää nämä alkukantaiset mutta tunnistettavat voimat kurissa, kunnes päästää ne valloilleen tunteet totaalisti nielaisevassa viimeisessä näytöksessä.
Ota mukaan pyyhe, sillä pelkät nenäliinat eivät riitä
Maggie O’Farrellin vuoden 2020 romaanin ystävät saavat helpotuksen: luonnonvoimaisen Agnes Hathawayn (Buckley) ja nerouttaan vasta tavoittavan aviomiehensä William Shakespearen (Mescal) syväluotaus on säilynyt, mutta elokuvataiteelle sopivasti tiivistettynä. Pois on jätetty koukerot, jotka rikastavat kirjaa, mutta tukkisivat valkokankaan: varhaiset seurustelukriisit, Shakespearen matkat Lontooseen, The Globen perustaminen sekä kirppujakso, joka seuraa ruton kantajaa Aasiasta Stratford-upon-Avoniin ja joka voisi toki näyttää upealta vaikkapa David Cronenbergin elokuvassa.
Chloé Zhaon Hamnet löytää voimansa yksinkertaisuudesta. Zhao luottaa myös siihen, että katsoja tuntee Elisabetin ajan Englannin riittävästi ymmärtääkseen, miksi kirjaviisaan kirjurin ja maanläheisen villitytön liitto järkyttää Williamin vanhempia: sitkeää Mary Shakespearea (Emily Watson) ja kiusaavaa hansikastehtailija Johnia (David Wilmot). Williamin odotetaan jatkavan isänsä ammatissa, mutta hän on syntynyt värssyt veressään.
Agnes kykenee lukemaan ihmisiä kosketuksen kautta. Heidän ihmeellisen yhteytensä ymmärtää vain Agnesin veli, talonpoika Bartholomew (Joe Alwyn). Sitä Agnes ei tietenkään voi ennustaa, että rutto saapuu heidän ovelleen ja tartuttaa kaksoset Judithin (Olivia Lynes) ja Hamnetin (Jacobi Jupe), jättäen vain vanhemman tyttären Susannan (Bodhi Rae Breathnach) koskemattomaksi.
Hamnet on, kuten alkutekstit kertovat, sama nimi kuin ”Hamlet”, joskin Shakespearen ajan kirjoitusasulla, ja kuin hauras lintu metsän siimeksessä hänen kohtalonsa kietoutuu isänsä suurimpaan näytelmään.
Enempää ei kannata paljastaa, jottei riistä tehoa elokuvan poikkeuksellisen vahvalta viimeiseltä näytökseltä – mainittakoon vain, että Jacobi Jupen oma isoveli Noah Jupe, joka nähtiin aiemmin A Quiet Place -elokuvassa, esittää Hamletia oikean teatterin lavalla. Yksi ylimääräinen koskettavuuden kerros, jota elokuva ei oikeastaan edes tarvitsisi.
Kaikki osa-alueet ovat elokuvassa kohdillaan ja nostavat sen uudelle tasolle: Max Richterin eteerinen musiikki, Malgosia Turzanskan puvustus, Fiona Crombien eletyltä tuntuva lavastus ja Lukasz Zalin harkittu kuvaus. Kuten Nomadland, joka sekin kartoitti kivikkoista maastoa impressionistisella herkkyydellä, Hamnet on syvästi koettu ylistyslaulu menetykselle ja sitkeydelle. Zhao ei vain kerro taiteen parantavasta voimasta, hän näyttää sen. Valmistaudu siis vollottamaan – ja ota mukaan kunnon pyyhe.