Arvostelu: Hildur yllättää hauskuudellaan

Hildur-näytelmä alkaa jykevästi. Nuori retkeilijä patikoi Islannin maaseudulla ja miettii ääneen kuinka kaunista hänen ympärillään on. Kuinka ihanaa itse elämä on! Se on hänellä vasta edessä. Retkensä jälkeen hän aloittaa lääketieteen opinnot ja hän voi auttaa ihmisiä.

Mutta katsoja jo aavistaa, miten hänen maallinen vaelluksensa päättyy. 

Fiktiivinen murha tuntuu teatterin lavalla paljon todellisemmalta kuin kirjoissa tai elokuvissa, kun elävä ihminen on aivan edessä siinä lavalla.

Dekkari ei kuitenkaan ole yleinen näytelmämuoto, koska rikoskirjallisuus perustuu tiedon panttaamiseen ja paljastamiseen hiljalleen, kun teatteri elää hetkessä tapahtuvasta jännitteestä. Teatterissa rikoksen ratkaisu ei riitä, vaan sen on muutettava ihmisiä lavalla ja katsojaa katsomossa. Karrikoiden: riskostarinassa olennaista ei ole teatterin lavalla se, kuka on murhaaja, vaan mitä se kertoo ihmisyydestä.

Satu Rämön kirjoittaman supermegatimanttibestsellerin muokkaaminen näytelmäksi onkin taatusti ollut kinkkinen haaste dramaturgi Satu Rasilalle ja ohjaaja Tuomas Parkkiselle, jo senkin takia, että alkuperäisteoksen on lukenut aivan älytön määrä ihmisiä. Kaiken lisäksi Hildurista alkoi kuusiosainen televisiosarja samoihin aikoihin näytelmän ensi-illan kanssa.

Parkkinen ja Rasila ovat varmasti miettineet päänsä puhki, mitä näytelmältä odotetaan? Fanituotetta vai itsenäistä, omaperäistä teosta? Ja ylipäätään: miksi näytelmä tehdään? Tehdäänkö se vain siksi, että romaani on niin suosittu, vai siksi, että sen kautta voi kertoa jotain merkittävää?

Nyt jo varmasti kaikki toivottekin, että minut murhataan

Teatterin perinteisiä keinoja esimerkiksi klassikoiden esittämisessä on tarjota niihin kunkin aikakauden tulkinta. Mutta vuonna 2022 julkaistu Hildur on aivan liian tuore teos siihen, että siihen löytäisi vaikkapa uudenlaista yhteiskunnallista syvyyttä. 

Ratkaisuksi on keksitty nauru, ja se toimii. Näytelmänä Hildur on parhaimmillaan juuri niinä hetkinä, kun se heittäytyy komedian puolelle.

Jakobia esittävä Paavo Kinnunen tekee hervottoman entreen lavalle lentopelkoisena ja nyhverönä poliisina lentokoneessa, joka lentää vuorten välistä Isafjordurin pienelle lentokentälle. Ja koko show’n on varastaa Unto Nuora, joka vetää riemastuttavan monologin limaisena, nuorempia naisia vikittelevänä asianajajana. Nuora päättää toksista maskuliinisuutta tihkuvan monologinsa sanoihin: “Nyt jo varmasti kaikki toivottekin, että minut murhataan.”

Niinä hetkinä Hildur on suorastaan riemastuttava. Näytelmä on dramatisoitu myös onnistuneesti tiivistunnelmaisissa kohtauksissaan kuten murhissa ja kun päähenkilöt jahtaavat murhaajaa yön pimeydessä. Tunnelma kuitenkin latistuu jaksoissa, joissa mennään draaman puolelle ja kerrataan Hildurin kadonneita siskojen tarinaa. Se on kaiken lisäksi tämän näytelmän kannalta irrallinen lanka, joka liittyy lähemmin Hildurin jatko-osien tarinaan. 

Toki siskojen kohtalon voisi ajatella tuovan syvyyttä nimihenkilöä esittävän Elena Leeven rooliin, mutta hänen osansa jää yksitotiseksi. Näytelmäversiossa Hildur vain kärsii ja jää siksi Jakobin varjoon. Jakobkin toki kärsii omista huoltajuusongelmistaan, mutta hän on myös hauska ja sympaattinen.

Näytelmän hauskat jaksot toimivat niin hyvin, että sitä jää toivomaan, että Hilduria olisi rohjettu viedä vielä vahvemmin komedian puolelle. Yhdistelmä olisi ollut kiehtova: paikoin hauska ja paikoin brutaali. Silloin näytelmästä olisi tullut selkeästi oma teoksensa ja tulkintansa. Komedialle myös riittää perusteluksi pelkkä nauru ja viihdyttäminen. Sen ei tarvitse kertoa elämästä sen enempää, vaikka toki älykäs komedia on aina kaksin verroin parempi. Nyt Hildur-näytelmä jää puolitiehen etsimään itseään. Se nyökkäilee vahvasti komiikan puolelle muttei uskalla astua rajan yli.

Rämön kultainen kosketus on jo tarttunut myös näytelmään, josta tuli menestys jo ennen ensi-iltaansa, kun siihen oli myyty ennakkoon 20 000 lippua. Pakkohan tämä on Rämön fanien nähdä - ja kaikkien niiden, joilta on jäänyt menestysdekkari syystä tai toisesta lukematta mutta haluavat tietää, mistä siinä on kyse. Näytelmän muodossa tarinasta saa hyvän ja viihdyttävän kuvan kahdessa ja puolessa tunnissa. Televisiosarjan katsomalla siihen menisi tuplasti kauemmin.