Arvostelussa elokuva The Odyssey

Homeroksen Odysseia alkoi kiehtoa Christopher Nolania jo runsaat 20 vuotta sitten, kun hän oli ehdolla Troijan ohjaajaksi. Siitä lähtien hän on kuin salaa sovittanut länsimaisen kirjallisuuden perusteosta elokuvasta toiseen. Interstellar muuntaa kotiin pyrkivän miehen tarinan aikaa taivuttavaksi avaruusseikkailuksi. Inception on unimaailmojensa kerroskakun alla kertomus traumasta ja kotiinpaluusta. Yön ritarin paluussa Batman laskeutuu manalaan löytääkseen tiensä jälleen kotiin. Ja Dunkirk… no, ymmärrätte kyllä.

Ehkäpä Odysseys onkin ollut brittiohjaajan todellinen odysseia koko tämän ajan. Tällaisen elokuvan hän olisi voinut tehdä vasta uransa tässä vaiheessa, kun hänen käytössään on koko tekninen arsenaali ja kaikki Hollywoodin aarteet. Tämä saattaa olla hänen paras elokuvansa tai sitten ei – Kreikan saarten pölyn täytyy ensin hieman laskeutua ennen kuin siitä voidaan kunnolla väitellä – mutta ainakin Nolan on tässä pelottavimmillaan ja vaikuttavimmillaan. Loppuratkaisu, yksi hänen uransa parhaista, päihittää jopa tärkeimmät kruununtavoittelijat, Inceptionin ja Yön ritarin. Ja kuka muu edes yrittäisi tuoda näin mielettömän kunnianhimoisen näyn valkokankaalle? Saati kuvata koko elokuvan 70 millimetrin IMAX-filmille, hiljaisia hetkiä myöten. Tosin niitä on ehkä kaksi.

Lähes kolmetuntinen, korviahuumaava myrskyisten merien, kalisevien miekkojen, kostonhimoisten jumalallisten väliintulojen, kunnioitusta herättävien hirviöiden ja Oscar-ehdokkuuksia hamuavien tähtinäyttelijöiden vyöry vaatii hieman sulattelua – ja ehkä matkapahoinvointilääkkeen. Nolan ja hänen kuvaajansa Hoyte van Hoytema tarjoavat katsojalle paikan Odysseuksen epäonnisessa pitkäveneessä ja kutsuvat mukaan seuraamaan Ithakan kuningasta miehineen suoraan myrskyn silmään.

Odysseus – Matt Damon uransa parhaassa roolissa – yrittää palata vaimonsa Penelopen ja poikansa luo, jota hän ei ole koskaan tavannut. Heitä näyttelevät Anne Hathaway ja Tom Holland. Matkan varrella hän kuitenkin eksyy niin maantieteellisesti kuin hengellisestikin. Hänestä tulee antiikin ajan Oppenheimer, joka omilla teoillaan suistaa maailman raiteiltaan. Mutta kotiin on päästävä, vaikkei hän koekaan itseään kotiinpaluun arvoiseksi. Silti velvollisuudentunto vie voiton. Tiellä ovat Charlize Theronin ristiriitainen viettelijätär Kalypso, pelottava mutta kummallisen haavoittuva kyklooppi Polyfemos, ihmisiä murskaavat jättiläismäiset laistrygonit sekä kokonainen joukko muita vaaroja.

Samaan aikaan Odysseuksen vanhassa palatsissa häikäilemättömät kosijat herkullisen niljakkaan Robert Pattinsonin johdolla odottavat kärsimättöminä tilaisuuttaan voittaa Penelope puolelleen. 

Oppenheimerin rinnalla Odysseys on Nolanin paras työ yksin käsikirjoittajana. Se on spektaakkeli, joka ammentaa Cecil B. DeMillen, David Leanin ja Ray Harryhausenin perinnöstä, mutta käsikirjoitus löytää yksityisistäkin hetkistä tarkkuutta ja vivahteita. Odysseuksen ohella elokuvan naishahmot nousevat erityisesti esiin. Lupita Nyong’o tekee kaksoisroolin särkyneenä Troijan Helenana ja tämän katkeroituneena sisarena Klytaimnestrana. Hathawayn hillitty mutta raivoa tihkuva Penelope ja Zendayan eteerinen, surumielinen Athene ovat yhtä lailla vaikuttavia. Kaikkein parhaaksi kohoaa kuitenkin noita Kirke, jota Samantha Morton näyttelee suorastaan liekeissä. Hänen kannattaisi ehkä jo alkaa luonnostella yhtä tai kahta kiitospuhetta.

Kutkuttavinta on, että Odysseia antaa myös enemmän kuin vain vilauksen siitä, miltä Nolanin kauhuelokuva voisi näyttää. Eräässä lähes käsin kosketeltavassa kohtauksessa sukelletaan suoraan ruumiinkauhuun ja H. P. Lovecraftin maailmaan. Toisaalla elokuva tuo mieleen Vietnamin sodasta palaavista sotilaista kertovat draamat ja Tarkovskin hypnoottisimmillaan. Odysseus miehineen kantaa sodasta syviä traumoja. Kotiin voi palata vasta toipumisen jälkeen. Monelle paluuta ei tule koskaan.

Matt Damon on antiikin ajan Oppenheimer

Niinpä kyllä, elokuvassa on valtavasti omaksuttavaa, ja toinen katselukerta nostanee monet sen teemoista ja sävyistä entistä selvemmin esiin. Arvostus kasvaa varmasti myös Ludwig Göranssonin poikkeuksellista, ekspressionistista musiikkia, van Hoyteman yökuvien maailmanlopunhohtoista valaistusta ja Ellen Mirojnickin ylellisiä pukuja kohtaan. Niistä näyttävin on antiikin Kreikan oman yön ritarin, Agamemnonin (Benny Safdie) mustunut pronssihaarniska: raskas, uhkaava ja monumentaalinen ilmestys.

Monumentaalinen on myös itse elokuva. Se on kuvattu kokonaan poikkeuksellisesti IMAX 70 mm -filmille, jollaista voi näyttää vain kourallisessa elokuvateattereita maailmassa. Nolan sijoittaa Odysseuksen ja tämän koettelemusten uuvuttaman joukon usein merille, jotka jatkuvat näkökentän rajojen ulkopuolelle. Tavallisella 70 millimetrin filmillä matka on henkeäsalpaava; IMAXissa suolaveden voi melkein maistaa. Suomessa parhaat vaihtoehdot elokuvan katsomiseen ovat Itiksen IMAX ja Lasipalatsin Bio Rex.

Vaikka Nolanin aiempaankin tuotantoon mahtuu kaatuvia rekkoja, atomiräjähdyksiä ja pyöriviä käytäviä, tämä elokuva on hänen ”tehdään se oikeasti kameran edessä” -ajattelunsa huipentuma. Jokaisesta kuvasta välittyy tunne, ettei kuvauksissa ollut minkäänlaista mukavuusaluetta.

Steven Soderbergh pohti hiljattain, miten Mad Max: Fury Roadin kuvauksissa ei kuollut kukaan. Odysseiaa katsoessa alkaa välillä ihmetellä, miten kukaan selvisi hengissä. Selvisi kuitenkin – ja lopputulos on myyttinen.