[category]
[title]
Harvoin kokee näin väkevää esitystä – ja näin pienessä teatterissa. Jos kokeileva teatteri kiinnostaa, kannattaa tänä viikonloppuna suunnata Tapiolaan katsomaan Paha teatterin esitys Torpantie 3 – Uskomuksia olemisesta.
Näytelmän maailmassa on jotain sellaista kuin Neil Gaiman ja ja Samuel Beckett olisivat laittaneet hynttyyt yhteen ja päätyneet suomalaiseen pikkukuntaan kirjoittamaan siitä näytelmää.
Esitys vie Sörnävään, entiseen kuntaan, jossa asuu 2305 ihmistä. Paikassa on kaksi keskenään kilpailevaa ruokakauppaa, ala- ja yläaste – eikä sitten oikeastaan paljon muuta.
Ensimmäisten minuuttien jälkeen asukkaitakin on enää 2304.
Kuolleesta ei juuri kukaan välittänyt tämän eläessä, mutta kuolema yhdistää elävät. Toisilleen puolitutut sörnäväläiset kerääntyvät yhteen miettimään, mitä ruumiilla pitäisi tehdä. Samalla he ihmettelevät, mitä he ylipäätään tekevät Sörnävässä. Mikä ihmeen voima pitää heidät pienessä kylässä, joka tekee kuolemaa?
Ihmettelemistä riittää myös siinä, mistä kummasta Elias Lönnrot on pöllähtänyt kaiken keskelle, kerrostalon paperinkeräysastiaan aarteita tonkimaan?
Näytelmä heittää ilmaan monta ajatusta, mutta ei kiirehdi nappaamaan niitä kaikkia kiinni. Ne saavat kimpoilla vähän sinne tänne, katsojan poimittavaksi.
Purkamista odottavasta rakennuksesta tulee osa esitystä, edessä odottavan maailmanlopun kuva
Jo ajatus Elias Lönnrotista vierailemassa tämän päivän Suomessa on kutkuttava. Mitä mahtaisi ajatella näkemästään mies, joka tallensi aikoinaan arvokkaalle paperille kokonaisen kansakunnan yhteistä kulttuuriperintöä. Nyt paperinkeräyslaatikot pursuavat pois heitettyä tekstiä.
Näytelmän ovat kirjoittaneet ja ohjanneet Malviina Lehtinen ja Oona Virolainen. Käsikirjoituksessa on useita hienoja oivalluksia, jotka jäävät pyörimään mieleen. Ajatus ihmisestä, jonka sisällä on tyhjä paikka kuin termiittien ja matojen nakertamana, tavoittaa hienosti koko näytelmän kuvaaman epätoivon. Jokin on rapautunut sisältäpäin, vaikka elämä pinnalla jatkuu.
Torpantie 3:a katsellessa tulee tunne, että kunpa käsikirjoituksen voisi ostaa mukaan kotona makusteltavaksi.
Paha teatteri toimii yhdistyspohjalta, ja pienessä katsomossa on paikkoja vain kourallinen. On hypnoottista päästä seuraamaan esiintyjiä aivan vierestä, kosketusetäisyydeltä. Tilanne on armoton. Se vaatii paljon näyttelijöiltä, eikä ihan vähää katsojiltakaan. Kun vilkaisee ympärilleen, huomaa, etteivät kaikki kehtaa tuijottaa näyttelijöitä suoraan. Osalla katse pakenee. Jos teatteri tulee koskaan iholle, niin täällä.
Nuoret näyttelijät Frida Krohn, Marita Guevara, Sebastian Lindström ja Sonja Lairikko suoriutuvat haasteesta erinomaisesti. Näytteleminen on varmaa, vaikka pieni näyttelijäjoukko vaihtaa roolista toiseen ja synnyttää ympärilleen kokonaisen yhteisön.
Myös itse tila on otettu kekseliäästi käyttöön. Kerrostaloa kuvaava näyttämö levittäytyy kahteen kerrokseen, ja ovia on useita eri puolilla tilaa. Hahmoja tulee ja menee edestä, takaa ja sivuilta. Kylä ikään kuin jatkuu jossain näkökentän ulkopuolella.
Ensimmäisellä puoliskolla on muutama hetki, jolloin huomaa pohtivansa, mihin näytelmä on oikein menossa. Onko sillä suuntaa? Pientä dramaturgista tiivistämistä olisi ehkä voinut tehdä. Mutta samalla juuri epävarmuus kasvattaa kiinnostusta, ja toisella puoliajalla esitys kasvaa hyvin intensiiviseksi ja sitä seuraa lumoutuneena. Esitys on yhtä aikaa absurdi, kokeileva, hauska, surullinen ja ajatuksia herättävä.
Oman kerroksensa esitykseen tuo sen väliaikainen tila Tapiolassa, näyttelytila Kuplassa. Ollaan keskellä vauraan ja menestyvän Espoon henkistä keskustaa, mutta ympärillä näkyy rapistuvia ja purkamista odottavia rakennuksia. Kaakeleita hilseilee seinistä, vanhat tilat seisovat tyhjillään ja tämäkin rakennus on matkalla purkuun.
Tuntuu siltä kuin näytelmän kuvaama unohtuva pikkupaikka olisi levinnyt näyttämöltä ulos Tapiolaan.
Kontrasti on erityisen kiinnostava siksi, että Tapiola on ollut suomalaisen kaupunkisuunnittelun suuri ylpeydenaihe, paikka jota on tultu katsomaan Japanista asti. Nyt osa vanhasta Tapiolasta näyttää hätkähdyttävän rähjäiseltä. Esitystila alkaa tahtomattaankin keskustella näytelmän kanssa: mitä tapahtuu paikoille, joihin joskus uskottiin mutta joiden annetaan myöhemmin rapautua?
Mitä olemme antaneet tapahtua unelmillemme?
Purkamista odottavasta rakennuksesta tulee osa esitystä, edessä odottavan minikokoisen maailmanlopun kuva. Sekin on kiehtova ajatus: voiko maailmanloppu olla pikkuruinen, yhden kerrostalon tai vain ihmisen kokoinen?
Ja silti näytelmässä on paljon toivoa ja lohdullisuutta. Sörnävässäkin on jotakin, mikä saa ihmiset palaamaan sinne yhä uudelleen. Sielläkin asustavat ihastus, rakkaus ja kaipuu johonkin parempaan.
Esityksen päätyttyä ulkona yö on laskeutunut Tapiolan puutarhakaupungin ylle, ja olo on oudosti epätodellinen. Hetken koko Suomi tuntuu Sörnävältä.
Paremminkin on mennyt. Mutta varmasti myös huonommin. Kevään tullen linnut palaavat myös Sörnävään.