[category]
[title]
Kysymykset tuntuvat nykypäivänä jopa vaarallisilta: Mitä on hyvä maku? Entä huono? Mitä on taide? Ne leijuvat ilmassa ja ovat monen huulilla, mutta harva uskaltaa ne esittää. Vaarana on tulla leimatuksi joko nokkavana elitistiksi tai moukkamaisena populistiksi. Parempi siis olla hiljaa.
Kysymykset ovat selvästi ajankohtaisia, koska aivan hiljan lehdet täyttyivät kirjoituksista, joissa ruodittiin äänekkäästi toimittaja Kaarina Hazardin ja ohjaaja Leea Klemolan vähätteleviä kommentteja supersuositusta dekkarisarjasta.
Nyt sormensa suoraan kulttuurikeskustelun mehiläispesään tökkää nouseva nuori näytelmäkirjailija Arni Rajamäki, jonka näytelmä Puhutaan Richardista saa ensi-iltansa Teatteri Takomossa Helsingissä 15.4.2026.
Näytelmän lähtökohta on herkullinen: joukko kulttuurisnobeja kokoontuu ”vihakuuntelemaan” Claydermanin konserttia. Claydermanin romanttinen pianomusiikki edustaa heille sekä huonon maun huipentumaa että ihmetystä: jotkut tätäkin rakastavat, mutta ketkä?
Romantiikan prinssi (ja hissien valtias)
Jos aihe onkin ajankohtainen, Richard Clayderman ei ole. Romantiikan prinssiksikin kutsuttu hissimusiikin valtias on jo ehtinyt painua unohduksiin – monien mielestä onneksi. Korkeakulttuurin ystäville Claydermanin pianon pimputtelu ei edusta ainoastaan kamalaa musiikkia vaan petosta koko instrumenttia kohtaan.
”Olen itse milleniaali, eivätkä monet ikäiseni edes tiedä, kuka hän on”, Rajamäki naurahtaa. Hänen mielessään Clayderman on kuitenkin pyörinyt lapsuudesta asti, ja nyt tuli aika tarttua aiheeseen.
”Veljeni on pianisti. Jo pienenä soittamisen aloittaessaan hän naureskeli Claydermanille. Siitä pitäen Clayderman on kiehtonut minua. Teos lähti siitä, että aloin tutkia Richard Claydermanin hahmoa, että kuka tämä tyyppi oikein on.”
Paljastui, että Clayderman, oikealta nimeltään Philippe Pagès, oli nuorena klassisen musiikin lahjakkuus, jolle povattiin suurta tulevaisuutta. Sitten hänen isänsä sairastui, perhe köyhtyi ja pojan oli hylättävä unelmansa ”vakavasti otettavan” konserttipianistin urasta. Hänestä tuli hittikone, miljonääri ja hylkiö juuri niiden muusikoiden silmissä, joiden joukkoon hän oli kerran pyrkinyt.
Claydermanin kuuluisin teos on 1970-luvun lopulla julkaistu Ballade pour Adeline, joka on soinut lukemattomissa häissä ja muissa juhlissa.
Taidetta vai viihdettä?
”Olen leikitellyt ajatuksella, että hän on uhri, mutta on vaikea sääliä miestä, jolla on sen luokan vuositulot”, Rajamäki sanoo.
Rajamäki ei tavallaan haluaisi vetää selkeää rajaa taiteen ja viihteen välille, mutta sitä on vaikea välttää, varsinkin kun elämme taiteelle vihamielisiä aikoja. Taiteen taloudellista tukea yhteiskunnalta kyseenalaistetaan jatkuvasti. Taiteen tekijöitä myös pilkataan, etteivät heidän teoksensa myy tarpeeksi, ja myyntimäärät tuntuvat olevan nykyajan mittapuu sille, mikä on hyvää ja arvokasta.
Sillä perusteella Richard Claydermaninkin pitäisi olla arvostettu taiteilija. Hänen levyjään on myyty yli 70 miljoonaa kappaletta.
”Ehkä olen tätä näytelmätekstiä kirjoittaessani alkanut suhtautua entistä vakavammin taiteen tekemiseen. Mielessäni alkoi saada vakavampia sävyjä kysymys siitä, mitä taide on. Mitä taide ja viihde meille merkitsevät.”
Näytelmässä taide on niin vakava asia, että Rajamäen mukaan siitä tulee jo hauskaa.
”Komiikka näytelmässä syntyy siitä, että henkilöt vihaavat Claydermanin musiikkia niin voimakkaasti. Mutta jos jotain vihaa todella paljon, se on jo eräänlaista rakkautta. Esimerkiksi Marcel Proust kirjoitti läheisistään usein todella julmasti, mutta niin pakkomielteisen paljon, että se kääntyy tavallaan rakkaudentunnustukseksi.”
Samaan hengenvetoon Rajamäki sanoo, että toki taide on hänelle itselleenkin kuolemanvakava asia. “En todellakaan halua naureskella taiteelle.”
Mikä sitten on taiteen ja viihteen ero? Rajamäki sanoo, että rajaa on vaikea vetää. Yhden määritelmän hän kuitenkin nostaa esiin: “Yksi määritelmä on se, että viihde pienentää maailmaa ja taide suurentaa. Jos puhutaan näytelmätekstistä, niin taiteessa vastaanottajan tulkinnalle jää tilaa.”
Rajamäen mukaan niin on myös teoksessa Puhutaan Richardista.
”Jos olisin kirjoittanut mielipidekirjoituksen, olisi minulla selkeä lopputulema. Mutta koska kyseessä on taideteos, asioita pystyy käsittelemään eipäs juupas -tason ulkopuolella.”
Viimeinen tuomio
Näytelmää kirjoittaessaan Rajamäki on kuunnellut Claydermania kotonaan kuukausien ajan – elämänkumppanin kauhuksi. Onkin paikallaan kysyä, onko hänen mielipiteensä Claydermanin musiikista muuttunut?
”Ei”, Rajamäki myöntää suoraan. ”Ei se ole siitä parantunut. Päinvastoin, se kuulostaa entistäkin raivostuttavammalta. En ole löytänyt Claydermanin musiikista mitään salattua arvoitusta. Kyllä se on juuri sitä mitä se on.”
Claydermanin musiikkia tullaan kuulemaan myös näytelmässä. Haastattelua tehdessä näytelmän ohjaaja Ami Karvonen vielä mietti, kuinka paljon hän kehtaa sitä näytelmässä soittaa. Kuinka paljon katsojat, arvatenkin korkeakulttuurin ystävät, kestävät Claydermania kuunnella.
Se selviää näytelmän ensi-illassa kuten myös se, millä tavalla Rajamäki ja näytelmä vastaavat noihin vaarallisiin kysymyksiin: Mitä ovat taide ja hyvä maku?
Puhutaan Richardista Ensi-ilta Teatteri Takomossa, Helsingissä 15.4.2026. Näytelmä: Arni Rajamäki. Ohjaus: Ami Karvonen: Näyttelijät: Noora Dadu, Minttu Mustakallio, Anssi Niemi, Sofia Smeds. Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen. Lavastus: Jaakko Pietiläinen. Valosuunnittelu: Heikki Paasonen. Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen.
Esitys on suomeksi, mutta esityksissä 3.5. Ja 14.5. on englanninkielinen tekstitys.