[category]
[title]
Emily Brontën ainoa julkaistu romaani oli alun perinkin täysin pähkähullu, ja ohjaaja Emerald Fennellin elokuvaversio Humisevasta harjusta lisää kierroksia: se on yhtä oudon kylmä kuin visuaalisesti dekadenttikin.
Fennell laittaa Cathy ja Heathcliffin tuhoisan, pakkomielteisen rakkauden täysillä tarinan keskiöön, mutta katsojan on vaikea lämmetä sen päähenkilöille. Kolmekymppinen Margot Robbie tuntuu aivan liian vanhalta esittämään teini-ikäistä Catherine Earnshaw’ta, ja Jacob Elord on yksinkertaisesti tylsä yhden ilmeen Heathcliffinä. Kirjassa hän on villi ja karismaattinen hahmo. Elokuvassa hän on… pitkä?
Niille, jotka eivät tunne Brontën holtitonta mestariteosta, Cathy on ollut Heathcliffin lumoissa siitä saakka, kun leskeksi jäänyt isä toi salaperäisen pojan heidän Yorkshiren-kotiinsa. Täysi-ikäistyttyään Heathcliff lähtee omille teilleen, ja Cathy päätyy naimisiin naapurin Edgar Lintonin kanssa (Shazad Latif), joka Fennellin houreisessa visiossa asuu kaleidoskooppimaisessa rokokoopalatsissa. Heathcliff palaa tietysti takaisin, älyttömän rikkaana. Hän haluaa Cathyn, ja Cathy haluaa hänet, mutta he eivät voi olla yhdessä, koska Cathy on raskaana Edgarin lapsesta.
Fennell saa paljaat nummetkin ulvomaan intohimosta
Kirjassa tämä johtaa pitkään, patoutuneeseen kaipuuseen, mutta Fennell – joka sai Saltburn-elokuvassaan Barry Keoganin tökkäämään miehuutensa vastakaivettuun hautaan – päästää parin toistensa kimppuun. Tämä tapahtuu, luonnollisesti, sen jälkeen, kun Cathy kokee seksuaalisen heräämisensä vakoillessaan palvelijoita hyvin kinkyssä tallikohtauksessa.
Fennell saa paljaat nummetkin ulvomaan intohimosta, ja kun päästään sisätiloihin, Lintonin talo näyttää siltä kuin Stanley Kubrick olisi piirtänyt sen Yorkshiren parhaiden taikasienten vaikutuksen alaisena. Järjettömän ylellisessä kartanossa makuuhuoneen seinät ovat kuin verisuonia ja pisamia täynnä, ja kakluunat kuin käsistä muotoutuneet. On kuin talosta tulisi yhtä elävä ja irstas kuin sen asukkaista. Jacqueline Durranin Cathylle suunnittelemat puvut ovat vähintään yhtä avantgardistisia.
On kuitenkin vaikea välittää näin epäsympaattisista päähenkilöistä – sekä Cathy että Heathcliff käyttäytyvät kamalasti – mikä vesittää kaikki yritykset herättää tunnelatausta tai eroottista kutinaa. Fennell myös päättää täysin sivuuttaa yhden romaanin mielenkiintoisimmista piirteistä – sen, että Heathcliff ei ole valkoinen (ja on potentiaalisesti Cathyn puolisisarus) – ja näin vapauttaa itsensä käsittelemästä mitään niin piikikästä kuin historialliset rotusuhteet.
Ne, jotka tulevat teatteriin katsomaan Brontëa ylikierroksilla saavat suurimman nautintonsa kolmannessa näytöksessä, kun Heathcliff päästää perverssionsa valloilleen, mikä onkin sitten ainoa kerta, jolloin hahmo vilauttaa mitään, mikä muistuttaa persoonallisuutta.
Elokuvan pitävät koossa vahvat sivuosan esittäjät. Martin Clunes tuo fantastista juopon pahiksen energiaa Cathyn isän, Mr Earnshaw’n, rooliin. Kolmikärkihatussaan hän tuo jokaiseen kohtaukseensa yhtä aikaa hupaisan mutta pahaenteisen sävyn. Alison Oliver on yhtä vaikuttava Lintonin huolettoman suojatin roolissa, iloinen yksinkertaisuus, joka on hulluna koristenauhoihin. Cathyn uskollisena seuralaisena Nellienä esiintyvä Hong Chau saa yhden elokuvan parhaista repliikeistä, ja sympaattinen Shazad Latif tekee Lintonista aidosti mukavan miehen, jonka sydämessä on Cathyn hyvinvointi – mikä tekee entistä vaikeammaksi ymmärtää naisen halun lähteä pitkän ja omituisen kumppanin matkaan, jolla on vieläpä surkeat jutut.
On totta, ettei Humisevaa harjua koskaan kirjoitettu perinteiseksi rakkaustarinaksi, vaan pikemminkin kertomukseksi pakkomielteestä, kostonhimosta, katkeruudesta ja petoksesta. Silti siitä olisi helpompi innostua, jos sen tuhoon tuomitut rakastavaiset herättäisivät myötätuntoa.
Elokuvan ensi-ilta maailmanlaajuisesti perjantaina 13. helmikuuta.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Emerald Fennell
Näyttelijät: Jacob Elordi, Margot Robbie, Hong Chau, Alison Oliver, Shazad Latif, Owen Cooper, Martin Clunes
SUOSITTELEMME: Helsingin parhaat elokuvasalit