[category]
[title]
Saappaat – vai pitäisikö sanoa tuohivirsut – ovat olleet suuret. 1980-luvun vaihteessa Kalle Holmberg ohjasi Kalevalasta Ylelle suurtuotantona neliosaisen televisioelokuvan, mutta valkokankaalla Suomen kansalliseeposta ei ole ennen nähty, vaikka muuten teoksesta ovat hakeneet inspiraatiota yhtä lailla kirjailijat, taidemaalarit, säveltäjät, korusuunnittelijat kuin heavymuusikotkin.
Haasteeseen on vihdoin uskaltanut tarttua Antti J. Jokinen. Lopputulos on varmasti jännittänyt monia, sillä Jokinen on viime vuosien aikana kamppaillut henkilökohtaisten ongelmien kanssa ja kertonutkin niistä avoimesta. Tässä elokuvassa on paljon pelissä, sekä Jokisen itsensä että Suomen kansalliseepoksen kannalta. Miten käy Kalevalan valkokankaalla? Entä Jokisen? Ei kai hän vain laula itseään ja kansallisaarrettamme suohon?
Jo elokuvan ensimmäiset kuvat kuohuvista koskista laukaisevat jännityksen. Kuvaus on komeaa ja näyttelijäntyö väkevää.
Maisemat näyttävät eeppisiltä, mutta silti suomalaisilta. Suot loistavat syksyn väreissä, mutta metsät ovat uhkaavan harmaita. Elokuvaa on kuvattu paljon Pohjois-Karjalassa, mutta myös Kainuun puolella Hiidenportin kansallispuistossa. Maisemat eivät ole kiiltokuvia, vaan synkän allegorisia. Kullervossa on toki toimintaa ja taisteluita, mutta mistään Hollywood-henkisestä toimintaelokuvasta ei ole kyse, vaan Jokinen on ohjannut suomalaisen version antiikin ajan tragedioista.
Spektaakkelimaisia sotajoukkoja ei nähdä. Tarina kulkee muutamalla näyttelijän varassa. Ratkaisu on onnistunut. Tuskin rauta-aikaan Suomessa edes suuria taisteluja käytiin. Muutama sankari riitti. Lajityyppi on päällepäin realistinen, mutta suurilla miekoilla muistutetaan, että pohjimmiltaan elokuva tapahtuu fantasian maailmassa.
Jokinen on viisaasti valinnut kerrottavakseen vain yhden Kalevalan tarinoista. Se kertoo Kullervosta (Elias Salo), jonka isän surmaa hänen setänsä Untamo (Eero Aho). Untamo kasvattaa Kullervon kuin omana poikanaan, mutta lapsuuden veriset kokemukset tekevät nuorukaisesta äkkipikaisen ja arvaamattoman. Kullervolla riittää voimia muttei harkintaa. Hän epäonnistuu kaikissa toimissaan ja tuo kotikyläänsä vain epäonnea.
Kasvatti-isä tekee kaikkensa ottopoikaansa suojellakseen, mutta lopulta kyläläiset karkottavat tämän. Lopulta Kullervo kuulee, mitä hänen lapsuudessaan on tapahtunut ja palaa kylään kosto mielessään.
Lieneekö niin, että Jokisen omat kiirastulet ovat jalostaneet hänestä ihmistuntijan?
Jokinen rakentaa hyvin henkilöhahmot ja heidän motiivinsa. Tämä ei ole hyvän ja pahan välinen taistelu. Tässä tarinassa ei ole oikeaa tai väärää. Keskiössä on pojan ja kasvatti-isän suhde ja salaisuudet, jotka johtavat vääjäämättä traagiseen päätökseen. Lieneekö niin, että Jokisen omat kiirastulet ovat jalostaneet hänestä ihmistuntijan?
Tarina kulkee hyvin, vaikka loppua kohden onkin hetkiä, joissa rytmi alkaa laahata, ja jotkin kohtaukset, kuten Kullervon veitsen katkeaminen, tuntuvat päälleliimatuilta ja olevan mukana vain, koska ne ovat keskeisiä tapahtumia alkuperäisessä kertomuksessa. Muutama kepeämpi kohtaus olisi lisännyt ilmavuutta pitkään, lähes kahden ja puolen tunnin mittaiseen elokuvaan. Toki muutaman kerran hymyilyttää, vaikkapa silloin, kun isän on aika puhua ottopojalleen vakavista asioista ja hän sanoo: "Nyt juodaan viinaa."
Lopputulos on kuitenkin riipaisevan koskettava, ja elokuva jää pitkäksi toviksi mieleen kytemään varsinkin, jos itsellä on lapsia. Isän ja pojan välistä kamppailua on vaikea surematta seurata.
Suomen kansalliseepos on saanut ansaitsemansa tulkinnan. Toivotaan elokuvalle menestystä, sillä Kalevalassa on vielä monta hienoa tarinaa kertomatta.
Seuraa meitä Facebookissa ja lue uusimmat elokuva-arvostelut
SUOSITTELEMME: Elämää suuremmat elokuvateatterit - leffasalit, jotka on pakko kokea Helsingissä
Kalevala: Kullervon tarina elokuvateatterissa 16.1.2026
Ohjaus: Antti J. Jokinen
Käsikirjoitus: Antti J. Jokinen ja Jorma Tommila
Rooleissa: Elias Salonen. Eero Aho, Ilkka Koivula, Olli Rahkonen, Krista Kosonen ja Johannes Holopainen