Arvostelussa elokuva The Testament of Ann Lee

Norjalaisen Mona Fastvoldin The Testament of Ann Lee on kummallinen, lumoava ja rapsodinen elämys – tällaisia elokuvia ei juuri ole. Vai tuleeko mieleen toista historiallista kansanmusiikkimusikaalia lähes kadonneesta uskonnollisesta liikkeestä, joka muuttaa seuraajiensa kouristuksenomaiset hartaudenosoitukset suureellisiksi tanssinumeroiksi? 

Shakers-nimellä (vapisijat) tunnetun kristillisen lahkon perustajan, Ann Leen, elämäkertakuvaus on vuoroin täysin häikäisevä ja tyystin hämmentävä. Parhaina hetkinään se ei ainoastaan kuvaa uskonnollista hurmosta – se tempaa katsojan siihen mukaan.

Tässä mielessä elokuva on todistusvoimainen näyttö Amanda Seyfriedin roolisuorituksesta. Leen roolissa hän täyttää suuret, ilmeikkäät silmänsä järkähtämättömällä uskolla – mikä onkin sopivaa hahmolle, joka alkoi pitää itseään Kristuksen reinkarnaationa.

Elokuva tempaa katsojan mukaan uskonnolliseen hurmokseen

Köyhän lapsuuden ja aikuisiän musertavien menetysten värittämä 1700-luvun manchesterilainen saarnasi utooppista visiota yhteiskunnasta, joka perustuisi laajaan tasa-arvoon ja tiukkaan selibaattiin. Luonnollisesti se johti vainoon kotimaassa, ja lopulta Ann Lee pakeni luvattuun maahan Amerikkaan yhdessä piilevästi homoseksuaalin veljensä (Lewis Pullman), hämmentyneen aviomiehensä (Christopher Abbott) ja pienen opetuslapsilauman kanssa. 

Fastvold kuvittaa Leen elämän hollantilaisen öljyvärimaalauksen sävyillä ja kohtelee tämän uskoa vilpittömyydellä ja kunnioituksella. Seyfried vastaa tähän niin antaumuksellisella suorituksella, että hän saisi myytyä Jumalan jopa Christopher Hitchensille.

Shakereita ei kutsuttu ”vapiseviksi kveekareiksi” syyttä. Vaikka elokuva välillä polkee paikallaan suoraviivaisemmissa elämäkerrallisissa osuuksissa, musikaalinumerot herättävät sen eloon. Brutalistista Oscarin saanut säveltäjä Daniel Blumberg on sovittanut Shakers-virret polkevaksi ja taputtavaksi ylistyslauluksi. Koreografi Celia Rowlson-Hall puolestaan muuttaa ne raivoisiksi, pyöriviksi ja rintaa lyöviksi hengellisen ekstaasin osoituksiksi. Nämä kohtaukset ovat kuin herätyskokouksen ja nykytanssin risteys: ne ovat elokuvan mystiikan mutta myös komedian lähde – tästä esimerkkinä kohtaus, jossa nähdään näyttelijä David Cale ja hänen riivattu etusormensa.

Liikkeenä, joka kielsi jopa suvunjatkamiseen tähtäävän seksin, shakerismi ei ollut luotu kestämään: jäljellä on enää kolme kannattajaa. Uskon arvoituksen muistomerkkinä Fastvoldin elokuva osoittautuu toivottavasti kestävämmäksi – jos Jumala suo.