The Bride! on vuoden omaperäisin elokuvatapaus

Tämän elokuvan katsottuaan moni taatusti tuijottaa hetken vierustoveriaan silmät pyöreinä ja ihmettelee, mitä tuli juuri nähtyä. Yhdestä asiasta on kuitenkin saman tien varma: The Bride! on nimikkoroolia esittävän Jessie Buckleyn juhlaa.

Aivan äskettäin valkokankaalla Shakespearen vaimona Hamnetissa loistanut Buckley on tällä kertaa hirviön morsian. On hämmästyttävää, miten Buckley pystyy heittäytymään kahteen täysin erilaiseen rooliin, vaikka hän teki ne aivan peräjälkeen. Tukka pystyssä ja naama musteessa hän esittää nyt olentoa, jonka tietoisuudesta kilpailee kolme persoonallisuutta: kuollut gangsterin heila Ida, henkiin herätetty ja muistinsa menettänyt morsian sekä kirjailija Mary Shelley, joka on ottanut Idan ruumiin haltuunsa saattaakseen tarinansa sellaiseen päätökseen kuin olisi halunnut.

Ei ihme, ettei elokuvan nimikkohahmo oikein tiedä, kuka hän on. Samaa voi sanoa koko elokuvasta ja juuri se tekee siitä niin kiehtovan. Morsian puhuu vuoroin Chicagon katujen slangilla ja riimittelee sitten virtuoosimaisesti brittikirjailijan suulla. Samalla tapaa Maggie Gyllenhaalin ohjaama ja käsikirjoittama The Bride! leikittelee kieli poskessa eri genreillä ja lainaa häpeilemättä elokuvahistorian kuvastosta.

Hirviömorsiamen haluava Frank on kuin nykypäivän incel-nuorukainen

Teosta on vaikea määritellä. Se ei ole kauhuelokuva, komedia, toimintapläjäys, rikoselokuva eikä oikein draamakaan, vaan kaikkia niitä – ja vieläpä hitunen tanssielokuvaakin. Oikeussalidraama sentään puuttuu, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia Joker: Folie à deux -elokuvaan löytyykin. Elokuvan tuottajalla on taatusti ollut ihmettelemistä, mihin soppaan hän on lusikkansa pistänyt.

Annettakoon siis elokuvapsykologinen diagnoosi: The Bride! on punk-henkinen ja feministinen moderni satu, joka kamppailee identiteettikriisin ja keskittymishäiriön kanssa. Se haluaa sanoa paljon, muttei malta pysähtyä sanomaan lausetta loppuun asti, vaan vouhottaa eteenpäin. Elokuvasta paistaa se, että tekijöillä on ollut hauskaa.

Innoittajana on toiminut vuoden 1935 klassikko Frankensteinin morsian, jonka tapaan Gyllenhaalin versio on sekoitus häröilyä, mustaa huumoria ja ekspressionistista visuaalisuutta. Sadan vuoden yksinäisyyttä poteva Frankensteinin monsteri, tuttavallisesti Frank (aina yhtä vakuuttava Christian Bale), on päätynyt Chicagoon etsimään apua tohtori Euphroniukselta (ilkikurisen ihana Annette Bening). Hirviö on hukuttanut yksinäisyyttään tanssielokuvien katseluun, mutta enää sekään ei auta. Morsian on saatava.

Frank on kuin moderni incel-nuorukainen. Sydäntä riittää, muttei ulkonäköä tai kanssakäymisen taitoja. Niinpä Frank yksinkertaisesti pakottaa itselleen morsiamen. Sopiva kandidaatti kaivetaan vaikka haudasta. Pian pääsee helpommalla, kun morsiamen saanee tarvittaessa tekoälyn luomana.

Elokuvan edetessä morsian antaa ymmärtää, ettei Frank tehnyt hänelle palvelusta; hän oli oikein tyytyväinen kuolleena. Mutta elettävä on, ja elämästä tulee nopeasti selviytymistaistelua, kun ihmishirviöt eivät anna oikeiden hirviöiden olla rauhassa. Parivaljakko joutuu pakomatkalle, ja perään lähtee Penélope Cruzin ja Peter Sarsgaardin esittämä etsiväkaksikko. Heidän osuutensa on jo täyttä campia, mikä luo erikoisen kontrastin muiden näyttelijöiden loistavalle työlle. 

The Bride! todistaa, ettei elokuvan tarvitse olla joko huora tai madonna, vamppi tai kotiäiti

Mutta juuri siinä on The Briden! voima. Se haastaa patriarkaatin monella tapaa. Se ei edes yritä olla kerrontatekniikaltaan loppuun asti hiottu mestariteos, jonka muotokielestä monesti miespuoliset elokuvakriitikot voisivat käydä pitkiä, analyyttisiä keskusteluja. Se ei suostu hyväksymään vain yhtä identiteettiä. Se haluaa todistaa, ettei elokuvan tarvitse olla joko huora tai madonna, vamppi tai kotiäiti, älykkö tai bileprinsessa, vaan se voi olla kaikkea tätä samaan aikaan.

Keskeneräisenä, arpisena ja joka suuntaan sojottavana The Bride! on kuin monesta osasta kokoon kursittu hirviö, jolla on suuri sydän. Se tulee jakamaan mielipiteitä eikä taatusti kulu loppuun yhdellä katselulla. Se on A-luokan budjetilla tehty riski, joka steppailee campin rajoilla ja flirttailee B-luokan elokuville. 

Elokuvaa katsellessa on saattanut mietittyä, tietääkö se itsekään, mitä se haluaa olla. Vastaus elokuvan olemukseen tulee viimeistään lopputekstien kohdalla, kun taustalla soi vuoden 1962 humoristinen doo-wop-hitti The Monster Mash. Kaikessa itseironisuudessaan se tuntuu juuri sellaiselta teokselta, jolla on aineksia kasvaa moderniksi kulttiklassikoksi.

SUOSITTELEMME: Helsingin hyytävimmät paikat The Bride! – elokuvan henkeen